Miten yksi elämä voi muuttua niin kamalan nopeasti? Ensin luulee olevansa onnellinen, mutta yhtäkkiä tajuaa onnen olevan vain hassu illuusio joka on olemassa vain niin kauan kun sen olemassaoloon uskoo täysin. Uskon olleeni onnellinen ja yhtäkkiä olenkin kaikkea muuta. Olen hukassa itseni kanssa, enkä tiedä miten löytäisin tieni takaisin. Pelkään kokoaika. Olen peloissani hetkessä ja tulevassa. Pelkään itseäni ja omaa mieltäni. Tuntuu kokoaika niin yksinäiseltä, jopa silloinkin kun olen ihmisten ympäröimänä. Olen kauhuissani ja paniikki hakkaa sydämessäni tuhatta ja sataa. En saa happea. Hengitän paperipussiin.
Tiedän, että minussa on vikaa. Aiheutan itse omat ongelmani, en saisi ajatella niin paljon. Miksi en syntynyt todella tyhmäksi? Tyhmänä on onnellisempi ja tyytyy vähempään. Tyytyy siihen mitä elämä antaa ja suostuu kohtalon vietäväksi. Näen edessäni kohtalon jota pelkään niin paljon, että en kestä. Näen itseni hoitokodissa kolmekymppisenä ja vapisevana, oman mielen sairastuttamana istumassa tuolissa juomassa keittoa pillillä. Olen yksin, eikä kukaan muista että joskus minullakin oli elämä. Miksi ihminen on niin riippuvainen muista? Opinko olemaan oman elämäni herra, voitanko joskus sairastuneen mieleni?
Välillä toivoo heräävänsä painajaisesta. Onko kukaan koskaan miettinyt, että mitä jos helvetti onkin olemassa? Jos se on täällä, tämä maailma. Niin moni voi pahoin, moni kärsii ja maailma on itsekäs. Välitämmekö läheisistämme, vai pidämmekö heidät lähellämme vain itsemme vuoksi? Eilen sain kuulla erään ihmisen kuolleen. Hän oli ollut elämässäni vain hetken, mutta jätti silti jälkensä sydämeeni pienellä hassulla tavalla, vaikka en sitä aikaisemmin tiedostanutkaan. Tämä ihminen oli hyvä, mutta ehkä hän teki pari huonoa valintaa. Hän sai muut tuntemaan olonsa paremmaksi, mutta ei tehnyt sitä itselleen. Kauheinta on, että jotenkin tiesin tämän ihmisen kuolevan nuorena. Niin hän tekikin, 21-vuotiaana oman käden kautta Pitkäperjantaina.
Sitä näkee paljon surua ja murhetta. Yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole kaikki hyvin. Kävelen joka päivä sellaisten ihmisten ohi, joiden katseesta heijastuu pahaa oloa. Kuinka usein tulee pysähdyttyä tälläisen ihmisen kohdalle ja kysyttyä, onko kaikki hyvin?
Tuntuu kuin en olisi riittävä ihmisenä. Olen virheiden ja ongelmien suuri lankakerä. Miksi jäin näin yksin? löydänkö vielä jonkun joka arvostaa virheitänikin? Joka rakastaa minua sellaisena kuin olen. Minussa on paljon pahaa, mutta toivon että hyvää olisi enemmän. Haluan nähdä itseni voittajana, mutta mistä saan kaiken sen voiman jatkaa eteenpäin kun koko keho ja mieli huutaa päästä takaisin menneeseen. Millaista on olla rikki? Tahtoisin aloittaa alusta. Olen kuulemma liian synkkä. Pimeä musta-aukko. Otanko ihmisiltä valoa ja annan takaisin pelkkää pimeyttä?
En halua synkistellä. Enkä olla pimeä. Tahdon nauraa ja hymyillä! Tahdon rakastaa ja olla rakastettu. Mutta yksi tunne voi pilata kaikki haaveeni onnesta ja ilosta. PELKO. se on jotain syövyttävää sisällä, virraten suonissa. Työstän pelkoani. Kauanko menee, että se lähtee kehostani? Että luotan elämään ja siihen että se kantaa. En halua sen tappavan minua.
2 kommenttia:
Kaikki mitä haluaisin sanoa, kuulostaa niin ylimieliseltä ja pelkiltä itsestäänselvyyksiltä. Pimeys on pelottavaa, pimeys on joskus tarpeellinen, pimeyttä ei voi hallita. Se on kuin juoksuhiekka: mitä enemmän pyristelet vastaan... Tiedän, että selviät siitä. Ehkä en voi koskaan sanoa mitään oikeasti helpottavaa. Käyt jotain tärkeää ja arvokasta läpi. Elämänmuutokset on aina kuin loisi aivan uuden nahan itselleen.
ps. omgh ihania, kauniita kuvia! (Erityisen kauniita kuvia susta)
Asiaa. Yksinäisyys, raha, kaiken turhuus, päämäärättömyys...siinä niitä ajatuksia, jotka ajavat minut synkkyyteen.Se pelottaa, kuinka helposti joudun siihen pimeään; se yksi biisi, jota muistelet. Se yksi hymy,jota muistelet...hieman alkoholia mukana, niin raja on niin lähellä. Miksi mustat ajatukset nousevat; miksi en osaa ajatella vaan positiivista ja kaikkea sitä hyvää, mitä elämä antaa?
Lähetä kommentti