Kuin kävelisin unessa

Näin unta pojasta. Hän kantoi banaaneja sylissään ja niitä oli monta! En tuntenut poikaa, eikä hän ollut aiemmin unissani esiintynyt. Toivon tämän tarkoittavan, että vielä tapaan jonkun joka kantaa hedelmää elämääni. Haluan uskoa että onni odottaa minua vielä edessäpäin, vaikka tuntuukin että sisimpäni on kuin fenix-lintu joka tekee kuolemaa, mutta onneksi syntyäkseen uudelleen parempana ja vahvempana.

Yhtäkkiä tuntuu kuin olisin irrallinen omassa elämässäni, kuin seuraisin sitä sivusta. Kuin joku toinen eläisi kehossani, ohjaisi sitä. Itse seuraan sivusta ja odotan. Odotan kun tämä toinen tekee elämästäni parempaa, korjaa sen. Korjaa minut. En ymmärrä miten näin kävi minulle. Mietin, enkö ollut tarpeeksi ihastuttava, hauska, spontaani? Mutta samalla tämä ihminen kehossani vakuuttaa minulle, että vika ei ollut minussa, minä ainakin tein parhaani.

Kirjoittaminen tuntuu helpottavalta. Onneksi moni ei lue tätä blogia, joten voin ajatella kirjoittavani itselleni. Ehkä joskus vielä jälkeenpäin katsoessani näitä tekstejä, ajattelen kokemaani vääryyttä, mutta olen kiitollinen että se tapahtui, jotta minusta tuli vahvempi ja itsenäisempi. Jotta en enää koskaan uskoisi niin sokeasti rakkauteen ja muistaisin rakastaa itseäni enemmän kuin ketään muuta. Ylitseni ei tulla enää kävelemään. Enkä halua että edelläni tai takanani kävellään, haluan että seuraava ihminen joka ansaitsee rakkauteni kävelee vierelläni, kanssani.

Ystävät kävelevät onneksi aina vierelläni ja pitävät halauksessaan silloin kun omat voimat ovat loppu. Paras ystäväni lähti viereltäni, mutta ei hän ollutkaan se joksi häntä luulin, joten en tiedä kenet menetin. Onneksi moni on jäänyt ja jatkaa matkaa kanssani. Nauru.

Sateenkaari kaartui tänään taivaalla ja ajattelin senkin merkitsevän jotakin. Uutta alkua? Ehkä. Ainakin se teki hetkestä kauniin. Taivas itki ja samalla laskeva aurinko värjäsi sen oranssiksi. Ihankuin olisin taas ollut unessa.