Narsismista

Jos saisin valita maan johon olisin syntynyt, niin en tiedä olisiko se Suomi. Sanotaan että on lottovoitto syntyä Suomeen - ja tottahan se on, meidän mahdollisuutemme elää vapaasti ovat lähes rajattomat. Syy miksi en ehkä olisi valinnut Suomea on yksinkertainen. Hyvinvointivaltioissa ei voida hyvin ja mielestäni tähän on yksi syy: egoisimi. 

Minun silmissäni ihmisestä tulee sitä itsekkäämpi mitä enemmän hänelle annetaan. Tällaisia esimerkkejä ovat lukuisat netissä levivävät videot siitä, kuinka kodittomat ja vähäosaiset jakavat omastaan, mutta rikkaat kulkevat ohi katsahtamatta nälkiintynyttä kanssaeläjäänsä. Tulee väistämättä mieleen raamatun tarinat laupiaasta samarialaisesta ja Jeesuksen sanat alkavat kumista päässä "Totisesti minä sanon teille: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan. Ja vielä minä sanon teille: helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan." Uskontoon sen enempää kantaaottamatta, voin vain todeta ymmärtäväni näitä sanoja tässä maailmassa.

Materian tuoma itsekeskeisyys ei ole kuitenkaan mitään verrattuna maassamme ruton lailla leviävään narsismiin. Ihmiset ovat kääntäneet katseensa sisäänpäin ja ovat tulleet sokeaksi kaikelle muulle. Tämä maailma on täällä heitä varten, ei meitä varten. Ei ole enää olemassa käsitettä me, sillä on vain minä. Hyviä tekoja ei tehdä sen vuoksi, että joku muu tulisi siitä iloiseksi - ei, me teemme läheisillemme asioita jotta tuntisimme itsemme hyviksi ja jäämme odottamaan vastapalvelusta. Me unohdamme rakkaat läheisemme ja kuvittelemme että he ovat täällä meitä varten. Odotamme saavamme ihailua omasta erinomaisuudestamme ja erikoisuudestamme, teemme asioita jotta ihmiset hätkähtäisivät omaan olemassaoloomme ja saisimme heiltä heidän huomionsa. Unohdamme kuinka sanoa kiitos ja ole hyvä, sekä Anteeksi ja annan anteeksi. Unohdamme miten rakastaa itsemme ulkopuolella. Haluamme nostaa itsemme jakkaralle, jolle kipuamiseen vaaditaan läheisten polkeminen maahan.

Ei. Minä sanon ei ja päätän että tämä ei ole minun maailmani. Ei minun arvoni, eikä se saa minun kunnioitustani. Minä valitsen polkuni siten, että sisäisen rauhani saavuttamiseksi kunnioitan tästä lähin kanssakulkijoitani ja annan heille välittämiseni ja rakkauteni. Kuulen ja kuuntelen mitä heillä on sanottavaa ja pyrin vetämään heidät sille jakkaralle kanssani. Sillä minä en ole sen erityisempi kuin kukaan muukaan ja tärkeintä onkin olla erityinen itselleen - ei muita varten. Minun ei tarvitse sykähdyttää, säväyttää tai olla paras. Riittää kun olen minä. Lähimmäisen rakkaus on yksi tärkeimmistä teistä omaan onneen ja se että kohtelee muita niinkuin toivoisi itseään kohdeltavan. Tällä tavoin kansamme kylvää hedelmällistä maaperää - tietenkään omaa itseään uhraamatta. Vaikeinta taitaakin olla erään vanhan jo edesmenneen miehen sanoin sen kultaisen keskitien löytäminen. Eikä sitä turhaan kutsuta kullalla päällystetyksi.

Mukavaa keskiviikkoa. Rakastakaa toinen toisianne.

sinä tähti taivaalla

Tekee mieli kirjoittaa.. Tuli yhtäkkiä vain niin kova ikävä ihmistä jota ajattelin etten koskaan ikävöisi. Koska eihän hän koskaan merkinnyt minulle kovinkaan paljoa?

Kuitenkin kuvia katsellessa palaan monta vuotta taaksepäin. Hän oli niin herttainen ja lämmin. Avoin ja kannustava. Antoi paljon ja otti vähän itselleen.

Miksi ikävöin ihmistä jota tuskin tunsin? Olen kuitenkin niin tavattoman surullinen hänen puolestaan ja kaikkien niiden jotka hänet menettivät.

Miksi ihminen tekee itsemurhan? Varsinkin nuorena, parikymppisenä.. kun koko maailma on yhä avoin ja elämä vasta edessä. Onko rakkaus itseään kohtaan silloin loppunut?

Entäpä kaikki muut.. he jäävät yksin rakkautensa kanssa.

Sleeping beauty

Ajatuksia kauneudesta. Olen menettänyt uskon kauneuteeni. En usko olevani kaunis. Ennen se oli helppoa, minulla oli joku muistuttamassa siitä. Mitä oikeastaan on olla kaunis? Se on ruman vastakohtana olemista, se on itsevarmuutta ja sielun kauneutta. En toisaalta usko olevani rumakaan. Tiedän kuitenkin olevani kaunis, en vain usko siihen.. en enää. en nyt. ehkä joskus.

Ei sillä loppupeleissä ole mitäään merkitystä onko ulkoisesti kaunis vai ei, se on silkkaa pinnallisuutta. Kauneushan on katoavaista, varsinkin se ulkoinen kauneus. Sisäistä kauneuttaan voi harjoittaa ja kasvattaa, sisäinen kauneus kumpuaa ulospäin hyvyytenä ja rakkautena. 

Taisin menettää ulkoisen  kauneuteni erossani. tai ainakin uskoni siihen. Vaikka tokihan tiedän, ettei eroni johtunut siitä että en olisi ollut tarpeeksi kaunis. Alitajunnassani jotakin kuitenkin meni rikki, joku mutteri on vinksallaan ja saa peilini näyttämään kehonkuvani vääristyneenä. 

Mitä peilistäni näkyy? Hampputukkainen pömppömahainen selluliittihirviö. Finnitkin tekevät voitokasta paluutaan. ryppyjäkin olen saanut. Eihän kaksikymppisillä pitäisi vielä olla ryppyjä? Leikin ajatuksilla botoksista ja kauneuskirurgiasta, vaikka tiedän että en ikinä laittaisi rahojani sellaiseen.. ajatuksiani ehkä, mutta en rahojani. Enkä kuitenkaan ole tosissani.

Ehkä tämä oli osasyy sille, että rupesin juoksemaan. Sitten kun peppuni on kunnossa, joku varmasti pitää minua kauniina. Toivottavasti tämä joku olisi minä itse. Ei ole huono asia, että rupesin liikkumaan. Haluan tehdä sen oman hyvinvointini vuoksi. Omaa kehoaan tulisi rakastaa ja kunnioittaa. Ihmiskeho kykenee valtaviin suorituksiin ja se on suojakotelo minun sisimmälleni. 

Myönteinen kehonkuvani on hetkellisesti rikki. Näen yksilöllisyyden sijasta virheellisyyden, epänormaliuden. Toivon kuitenkin, että jankuttamalla mantraani: "Olen riittävä tälläisena"  tepsii joku päivä ja näen peilistäni taas muutakin kuin appelsiini-ihoa ja läskimakkaraa.