Näin unta pojasta. Hän kantoi banaaneja sylissään ja niitä oli monta! En tuntenut poikaa, eikä hän ollut aiemmin unissani esiintynyt. Toivon tämän tarkoittavan, että vielä tapaan jonkun joka kantaa hedelmää elämääni. Haluan uskoa että onni odottaa minua vielä edessäpäin, vaikka tuntuukin että sisimpäni on kuin fenix-lintu joka tekee kuolemaa, mutta onneksi syntyäkseen uudelleen parempana ja vahvempana.
Yhtäkkiä tuntuu kuin olisin irrallinen omassa elämässäni, kuin seuraisin sitä sivusta. Kuin joku toinen eläisi kehossani, ohjaisi sitä. Itse seuraan sivusta ja odotan. Odotan kun tämä toinen tekee elämästäni parempaa, korjaa sen. Korjaa minut. En ymmärrä miten näin kävi minulle. Mietin, enkö ollut tarpeeksi ihastuttava, hauska, spontaani? Mutta samalla tämä ihminen kehossani vakuuttaa minulle, että vika ei ollut minussa, minä ainakin tein parhaani.
Kirjoittaminen tuntuu helpottavalta. Onneksi moni ei lue tätä blogia, joten voin ajatella kirjoittavani itselleni. Ehkä joskus vielä jälkeenpäin katsoessani näitä tekstejä, ajattelen kokemaani vääryyttä, mutta olen kiitollinen että se tapahtui, jotta minusta tuli vahvempi ja itsenäisempi. Jotta en enää koskaan uskoisi niin sokeasti rakkauteen ja muistaisin rakastaa itseäni enemmän kuin ketään muuta. Ylitseni ei tulla enää kävelemään. Enkä halua että edelläni tai takanani kävellään, haluan että seuraava ihminen joka ansaitsee rakkauteni kävelee vierelläni, kanssani.
Ystävät kävelevät onneksi aina vierelläni ja pitävät halauksessaan silloin kun omat voimat ovat loppu. Paras ystäväni lähti viereltäni, mutta ei hän ollutkaan se joksi häntä luulin, joten en tiedä kenet menetin. Onneksi moni on jäänyt ja jatkaa matkaa kanssani. Nauru.
Sateenkaari kaartui tänään taivaalla ja ajattelin senkin merkitsevän jotakin. Uutta alkua? Ehkä. Ainakin se teki hetkestä kauniin. Taivas itki ja samalla laskeva aurinko värjäsi sen oranssiksi. Ihankuin olisin taas ollut unessa.
Mä olen aina luullut itseäni pessimistiksi, ainakin näin mulle on sanottu. Miksi ihminen on muka jompaa kumpaa? Itse huomasin eilen olevani molempia. Odotan pahinta yleensä kaikesta, koska inhoan pettymyksiä. Tunne Pettymys on lähes yhtä paha kuin veljensä Pelko. Odotan pahinta, mutta ihmissuhteissa olen aina optimisti. Uskon ihmisistä pelkkää hyvää ja odotan heiltä hyviä asioita, enkä tahdo tämän muuttuvan. Haluan uskoa ihmisistä parasta ja uskoa siihen että sisimmiltään ihminen on hyvä.
En tiedä onko se aina hyvä asia, nähdä ihmisistä pelkästään se hyvä ja uskoa heihin ja heidän hyvyyteen. Suljen silmäni pahalta. En halua ajatella sitä. Joskus on kuitenkin hyvä avata silmänsä, nähdä!
Päätin tänään, että minusta ei koskaan tule ihmistä joka ei toimi moraalinsa mukaisesti. En halua toimia itseäni vastaan ja niitä arvoja jotka ovat minulle tärkeitä. En halua satuttaa valinnoillani ketään ja toimin sen mukaisesti minkä koen oikeaksi. Erotan oikean väärästä, jotta omatuntoni olisi puhdas ja sieluni ehjä. Haluan kuulla Jumalan äänen ihmisessä, pienen äänen joka kertoo sen mikä on oikein. En halua menettää sitä. Kun ihminen menettää omatuntonsa, hän menettää ihmisyytensä. Hänestä tulee hirviö, joka voi pahoin ja viljelee pahaa ympärilleen. Haluan olla valo ja loistaa kirkkaasti, haluan että voin hyvin ja jakaa sitä hyvää muillekin. Haluan tietää kuka olen, olemalla tietoinen itsestäni ja tiedostamalla muut. Olen valmis tekemään kompromissejä omien halujeni kanssa, vahingoittamatta muita. En usko että ihminen voi olla hyvä ilman omatuntoa, empatiakykyä ja ennen kaikkea nöyryyttä. Se että kunnioittaa ja arvostaa muita kanssaeläjiä luo hyvän perustan itsekunnioitukselle.
Aion tästä lähin rakastaa itseäni, kuunnella sydäntäni ja kulkea sen mukaan. Haluan tietää eläneeni hyvin sitten kun tulee aika jättää elämä. Haluan tietää rakastaneeni, kunnioittaneeni ja eläneeni. Saatan olla sinisilmäinen ja tyhmä, mutta en aio kyynistyä vaikka olisin kuinka saanut paskaa niskaani. Haluan edelleen uskoa kaikista hyvää ja niille jotka eivät kuule omatuntonsa ääntä, toivon parannusta. Mikään ei ole pahempaa kuin elää ilman sielua, sydäntä ja mieltä.
Syytin aluksi Jumalaa siitä, että minulle tapahtuu pahoja asioita, mutta tajusin pian että ihminen on itse vastuussa itsestään. Ajattelin Jumalan vihaavan minua, mutta hyvin nopeasti ymmärsin hänen rakastavan, olevan rakkaus. Uskon että asiat jotka tuntuivat yhtenä hetkenä hyvin pahoilta, ovat jälkeenpäin tarkasteltuna ne avain hetket onneeni. En tarvitse ketään määrittelemään sitä kuka olen ja ainoa ihminen jonka rakkautta todella tarvitsen on minä itse. En usko ikinä olleeni parisuhteessa jossa saisin vastarakkautta, ainoastaan tietoa siitä että minä olen rakastanut on rakastettu. Onneksi kuitenkin rakkauteni on aina riittänyt myös minuun itseeni. Olen rakastanut.
Olen kiitollinen elämästä joka minulla on edessä päin ja taakse päin katsoessani näen tien joka oli tarkoitettu olemaan vaikea, jotta tietäisin paremmin, jotta näkisin pahan tunnistaakseni hyvän, jotta tunnistaisin vääryyden ymmärtääkseni oikeuden. Tulen vielä kokemaan elämän.
Ja mitä kunnioitukseen tulee. Kunnioitan heitä, jotka tekevät maailmasta elämisen arvoisen, jotka ovat täällä rakastaakseen. Kunnioitan heitä, jotka kunnioittavat itseään ja uskovat itseensä.
Tämä on kirjoitettu vain itselleni. Selvittääkseni ajatuksiani.
Miten yksi elämä voi muuttua niin kamalan nopeasti? Ensin luulee olevansa onnellinen, mutta yhtäkkiä tajuaa onnen olevan vain hassu illuusio joka on olemassa vain niin kauan kun sen olemassaoloon uskoo täysin. Uskon olleeni onnellinen ja yhtäkkiä olenkin kaikkea muuta. Olen hukassa itseni kanssa, enkä tiedä miten löytäisin tieni takaisin. Pelkään kokoaika. Olen peloissani hetkessä ja tulevassa. Pelkään itseäni ja omaa mieltäni. Tuntuu kokoaika niin yksinäiseltä, jopa silloinkin kun olen ihmisten ympäröimänä. Olen kauhuissani ja paniikki hakkaa sydämessäni tuhatta ja sataa. En saa happea. Hengitän paperipussiin.
Tiedän, että minussa on vikaa. Aiheutan itse omat ongelmani, en saisi ajatella niin paljon. Miksi en syntynyt todella tyhmäksi? Tyhmänä on onnellisempi ja tyytyy vähempään. Tyytyy siihen mitä elämä antaa ja suostuu kohtalon vietäväksi. Näen edessäni kohtalon jota pelkään niin paljon, että en kestä. Näen itseni hoitokodissa kolmekymppisenä ja vapisevana, oman mielen sairastuttamana istumassa tuolissa juomassa keittoa pillillä. Olen yksin, eikä kukaan muista että joskus minullakin oli elämä. Miksi ihminen on niin riippuvainen muista? Opinko olemaan oman elämäni herra, voitanko joskus sairastuneen mieleni?
Välillä toivoo heräävänsä painajaisesta. Onko kukaan koskaan miettinyt, että mitä jos helvetti onkin olemassa? Jos se on täällä, tämä maailma. Niin moni voi pahoin, moni kärsii ja maailma on itsekäs. Välitämmekö läheisistämme, vai pidämmekö heidät lähellämme vain itsemme vuoksi? Eilen sain kuulla erään ihmisen kuolleen. Hän oli ollut elämässäni vain hetken, mutta jätti silti jälkensä sydämeeni pienellä hassulla tavalla, vaikka en sitä aikaisemmin tiedostanutkaan. Tämä ihminen oli hyvä, mutta ehkä hän teki pari huonoa valintaa. Hän sai muut tuntemaan olonsa paremmaksi, mutta ei tehnyt sitä itselleen. Kauheinta on, että jotenkin tiesin tämän ihmisen kuolevan nuorena. Niin hän tekikin, 21-vuotiaana oman käden kautta Pitkäperjantaina.
Sitä näkee paljon surua ja murhetta. Yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole kaikki hyvin. Kävelen joka päivä sellaisten ihmisten ohi, joiden katseesta heijastuu pahaa oloa. Kuinka usein tulee pysähdyttyä tälläisen ihmisen kohdalle ja kysyttyä, onko kaikki hyvin?
Tuntuu kuin en olisi riittävä ihmisenä. Olen virheiden ja ongelmien suuri lankakerä. Miksi jäin näin yksin? löydänkö vielä jonkun joka arvostaa virheitänikin? Joka rakastaa minua sellaisena kuin olen. Minussa on paljon pahaa, mutta toivon että hyvää olisi enemmän. Haluan nähdä itseni voittajana, mutta mistä saan kaiken sen voiman jatkaa eteenpäin kun koko keho ja mieli huutaa päästä takaisin menneeseen. Millaista on olla rikki? Tahtoisin aloittaa alusta. Olen kuulemma liian synkkä. Pimeä musta-aukko. Otanko ihmisiltä valoa ja annan takaisin pelkkää pimeyttä?
En halua synkistellä. Enkä olla pimeä. Tahdon nauraa ja hymyillä! Tahdon rakastaa ja olla rakastettu. Mutta yksi tunne voi pilata kaikki haaveeni onnesta ja ilosta. PELKO. se on jotain syövyttävää sisällä, virraten suonissa. Työstän pelkoani. Kauanko menee, että se lähtee kehostani? Että luotan elämään ja siihen että se kantaa. En halua sen tappavan minua.
