minä pidän sinusta

viiden yön päästä olen jo isossa kaupungissa. Miten me tullaan pärjäämään? Juuri luin uutisista, että New Yorkissa oli ammuttu lähellä Empire State buildingia. Pelottaa. Matkakuumetta ilmassa kenties? 

Kummia juttuja tapahtunut.. Olen saanut stalkkaajan. Hänen mielestään omaan erityisen miellyttävän äänen. Outoako? Kyllä. Yhtäkkiä mun olemassa olo huomataan ehkä enemmän kuin tahtoisin ja silti ne joiden tahtoisin huomaavan minut, eivät uskalla/halua sanoa enempää kuin "terve". 

Jatkoin työsopimustani Subwaylla, ilmeisesti musta on tulossa vuoden työntekijä  kun tapaan asiakkaita vapaa-ajallanikin. heko heko. 

Kivoja kehujakin on sadellut, tässä muutama niin muistan ne sitten pahana päivänä: "Et esitä mitään muuta kuin olet. Olet niin välitön, ihan kuin pikkulapset" , "Olet niin aurinkoisen oloinen, positiivinen persoona jolle on helppo tulla juttelemaan", "Sä oot hauska, saat mut nauramaan.. se on harvinaista". "Minä pidän sinusta".

Nyt kuitenkin.. Tylsä lauantai. Voi kun jotakin tapahtuisi. Jotakin mikä mullistaisi maailmani. Mitä tahansa.

sinä tähti taivaalla

Tekee mieli kirjoittaa.. Tuli yhtäkkiä vain niin kova ikävä ihmistä jota ajattelin etten koskaan ikävöisi. Koska eihän hän koskaan merkinnyt minulle kovinkaan paljoa?

Kuitenkin kuvia katsellessa palaan monta vuotta taaksepäin. Hän oli niin herttainen ja lämmin. Avoin ja kannustava. Antoi paljon ja otti vähän itselleen.

Miksi ikävöin ihmistä jota tuskin tunsin? Olen kuitenkin niin tavattoman surullinen hänen puolestaan ja kaikkien niiden jotka hänet menettivät.

Miksi ihminen tekee itsemurhan? Varsinkin nuorena, parikymppisenä.. kun koko maailma on yhä avoin ja elämä vasta edessä. Onko rakkaus itseään kohtaan silloin loppunut?

Entäpä kaikki muut.. he jäävät yksin rakkautensa kanssa.

pienissä häissä

Eipä ole tännekkään kerennyt mitään kirjoitella.. Kiirettä pitänyt deittaillessa ja säätäessä.. Mun elämästä voisi tehdä tv-sarjaa nimeltä AWKWARD, harmi että sen niminen tv-sarja on jo olemassa. 

Palataan kuitenkin viime  lauantaihin 18.8. päivään joka oli joskus minullekin merkityksellinen. Tämä päivä oli kuitenkin velipuoleni Jupen (jonka kanssa olen melkeinpä jopa lähentynyt eroni jälkeen, ainakin hän on kova  ehdottelemaan minulle uusia poikaystäviä) ja hänen kauniin morsiamensa Jonnan hääpäivä. Päivä valkeni kauniina ja aurinkoisena, viimeinen lämmin päivä ennen syksyn tuloa. 

Vihkiseremoniaa saimme seurata Kaarlelan vanhassa kirkossa jossa olin käynyt kerran aikaisemmin jouluna monia vuosia sitten. Seremonia oli kaunis kaikessa lyhykäisyydessään. Suudelmat ja sormukset vaihdettiin.

Juhlapaikkana oli vanha tullipakkahuone (?).. Tarjolla oli hyvää ruokaa ja hääkakkua. Minä tankkasinkin ihan kunnolla! 

Hääkimppua olin vastaanottamassa heti ensimmäisenä, se olikin sinkkunaisten raadollinen tappelu. Pahoinpitelin pari kääpiötäkin (lue: lasta) siinä sivussa. Vaikka revin, riuhdoin ja raatelin en silti onnistunut saamaan kimppua.... oli vain pakko niellä karvas tappio.

kengätkin saivat illan mittaa kyytiä kun tanssin niin hulluna äitini ja pikkuveljeni kanssa, että lopulta jorasin kuin viimeistä päivää varpaisillani. Yhden tikunkin ehkä onnistuin jalkapohjaani saamaan. 

Häät olivat oikein mukavat. Lauloin karaokea ex-kokelasanoppini kanssa, valssasin erittäin huonosti pikkuveljeni kanssa, söin kakkua niin paljon että näytin valaalta ja annoin tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin.

paardit!

Lauantaina juhlittiin Pirren ja Sannan läksäreitä, tytöt nimittäin muuttavat puoleksi vuodeksi Tsekkiin asumaan (jollei sitten Pirre nappaa sieltä itselleen ihanaa miestä ;)). Aamupäivän olin painanut töitä, joten olo oli hieman nuutunut, eikä bilefiilis alkuillan jälkeen enää oikein lähtenyt nousuun. Hauskaa oli kuitenkin! Ja juhlat olivat erittäin onnistuneet, ruoka varsinkin oli hyvää - sitä olisi voinut jemmata taskuihinkin, jotta kotona olisi saanut nauttia edelleen näistä pöydän antimista.

ilta meni höpötellessä, juodessa, syödessä, pelaillessa ja katsoessa Lontoon olympialaisia.

maljojakin nosteltiin.

Illan mielenkiintoisin osuus oli se kun siirryimme juhlimaan Haukiputaan paikalliseen baariin. Oikea elämysmatka, pakko myöntää! Jokaisella pojalla oli hupparit päällä ja suurimmalla osalla myös lippikset, tanssilattia pursusi tulevia pubiruusuja ja heruttelijoita. DJ soitti 90-luvun hittikappaleita. Minustakin kuoriutui siellä pienoinen snobi, pakko myöntää että akateeminen mies on mielestäni seksikäs. Vaikka ei sen puoleen, jokainen paikallinen näytti nauttivan elämästään nauraen, tanssien ja halaillen. Jokainen eli hetkessä, paitsi minä joka soitin äitini hakemaan minut kotiin nukkumaan, en tuntenut kuuluvani sinne ja minua väsytti. Onnistunut ilta kaikinpuolin, vaikken elämäni rakkauteen törmännytkään ;D

Sleeping beauty

Ajatuksia kauneudesta. Olen menettänyt uskon kauneuteeni. En usko olevani kaunis. Ennen se oli helppoa, minulla oli joku muistuttamassa siitä. Mitä oikeastaan on olla kaunis? Se on ruman vastakohtana olemista, se on itsevarmuutta ja sielun kauneutta. En toisaalta usko olevani rumakaan. Tiedän kuitenkin olevani kaunis, en vain usko siihen.. en enää. en nyt. ehkä joskus.

Ei sillä loppupeleissä ole mitäään merkitystä onko ulkoisesti kaunis vai ei, se on silkkaa pinnallisuutta. Kauneushan on katoavaista, varsinkin se ulkoinen kauneus. Sisäistä kauneuttaan voi harjoittaa ja kasvattaa, sisäinen kauneus kumpuaa ulospäin hyvyytenä ja rakkautena. 

Taisin menettää ulkoisen  kauneuteni erossani. tai ainakin uskoni siihen. Vaikka tokihan tiedän, ettei eroni johtunut siitä että en olisi ollut tarpeeksi kaunis. Alitajunnassani jotakin kuitenkin meni rikki, joku mutteri on vinksallaan ja saa peilini näyttämään kehonkuvani vääristyneenä. 

Mitä peilistäni näkyy? Hampputukkainen pömppömahainen selluliittihirviö. Finnitkin tekevät voitokasta paluutaan. ryppyjäkin olen saanut. Eihän kaksikymppisillä pitäisi vielä olla ryppyjä? Leikin ajatuksilla botoksista ja kauneuskirurgiasta, vaikka tiedän että en ikinä laittaisi rahojani sellaiseen.. ajatuksiani ehkä, mutta en rahojani. Enkä kuitenkaan ole tosissani.

Ehkä tämä oli osasyy sille, että rupesin juoksemaan. Sitten kun peppuni on kunnossa, joku varmasti pitää minua kauniina. Toivottavasti tämä joku olisi minä itse. Ei ole huono asia, että rupesin liikkumaan. Haluan tehdä sen oman hyvinvointini vuoksi. Omaa kehoaan tulisi rakastaa ja kunnioittaa. Ihmiskeho kykenee valtaviin suorituksiin ja se on suojakotelo minun sisimmälleni. 

Myönteinen kehonkuvani on hetkellisesti rikki. Näen yksilöllisyyden sijasta virheellisyyden, epänormaliuden. Toivon kuitenkin, että jankuttamalla mantraani: "Olen riittävä tälläisena"  tepsii joku päivä ja näen peilistäni taas muutakin kuin appelsiini-ihoa ja läskimakkaraa.

lazy day.. no wait! lazy life

Huh.. musta on tullut kamalan laiska bloggaaja.. työpaikka vaatii veronsa? Tämä kesä on ollut ehkä elämäni tylsin, jos rehellisiksi heittäydytään! Ystäviä ei näy mailla eikä halmeilla ja  painan duunia niska limassa jotta saisin kasattua nykikassaan rahaa jolla törsätä sitten viikon ajan. 

Enni kävi eilen kylässä, joten ei nyt ihan täysin heittäydytä marttyyriksi syyllistämällä ystäviä joita näen vain facebookissa. Oli kivaa nähdä ihmistä, jonka kanssa ei ole jutellut kunnolla vuoteen! Siinäpä hurahtikin neljätuntia nopeasti. 

Mitäpä muuta mulle sitten kuuluu? Haaveilen tukanvärjäyksestä, mutta en pääse mielessäni mieluiseen lopputulokseen. Kaipaisin jotakin uutta. Ehkä ruskeat kutrit? Suvi kyllä sanoo että ruskeat hiukset vanhentaa.. vaalentaakaan en tahtoisi sillä se kuluttaa hiusta.. ja pysyminen tässä värissä on vaan jotenkin niin booring (sitäpaitsi alan muuttua maantienharmaantukkani myötä pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lestan näköiseksi).. Tässäpä odotellaan sitten kutsua ensivuoden suviseuroihin..

Enpä nyt keksi mitään muuta mainitsemisen arvoista. huoh.

ps. hyi mulla on silmärypyt!