Kesykettu

Narsismista

Jos saisin valita maan johon olisin syntynyt, niin en tiedä olisiko se Suomi. Sanotaan että on lottovoitto syntyä Suomeen - ja tottahan se on, meidän mahdollisuutemme elää vapaasti ovat lähes rajattomat. Syy miksi en ehkä olisi valinnut Suomea on yksinkertainen. Hyvinvointivaltioissa ei voida hyvin ja mielestäni tähän on yksi syy: egoisimi. 

Minun silmissäni ihmisestä tulee sitä itsekkäämpi mitä enemmän hänelle annetaan. Tällaisia esimerkkejä ovat lukuisat netissä levivävät videot siitä, kuinka kodittomat ja vähäosaiset jakavat omastaan, mutta rikkaat kulkevat ohi katsahtamatta nälkiintynyttä kanssaeläjäänsä. Tulee väistämättä mieleen raamatun tarinat laupiaasta samarialaisesta ja Jeesuksen sanat alkavat kumista päässä "Totisesti minä sanon teille: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan. Ja vielä minä sanon teille: helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan." Uskontoon sen enempää kantaaottamatta, voin vain todeta ymmärtäväni näitä sanoja tässä maailmassa.

Materian tuoma itsekeskeisyys ei ole kuitenkaan mitään verrattuna maassamme ruton lailla leviävään narsismiin. Ihmiset ovat kääntäneet katseensa sisäänpäin ja ovat tulleet sokeaksi kaikelle muulle. Tämä maailma on täällä heitä varten, ei meitä varten. Ei ole enää olemassa käsitettä me, sillä on vain minä. Hyviä tekoja ei tehdä sen vuoksi, että joku muu tulisi siitä iloiseksi - ei, me teemme läheisillemme asioita jotta tuntisimme itsemme hyviksi ja jäämme odottamaan vastapalvelusta. Me unohdamme rakkaat läheisemme ja kuvittelemme että he ovat täällä meitä varten. Odotamme saavamme ihailua omasta erinomaisuudestamme ja erikoisuudestamme, teemme asioita jotta ihmiset hätkähtäisivät omaan olemassaoloomme ja saisimme heiltä heidän huomionsa. Unohdamme kuinka sanoa kiitos ja ole hyvä, sekä Anteeksi ja annan anteeksi. Unohdamme miten rakastaa itsemme ulkopuolella. Haluamme nostaa itsemme jakkaralle, jolle kipuamiseen vaaditaan läheisten polkeminen maahan.

Ei. Minä sanon ei ja päätän että tämä ei ole minun maailmani. Ei minun arvoni, eikä se saa minun kunnioitustani. Minä valitsen polkuni siten, että sisäisen rauhani saavuttamiseksi kunnioitan tästä lähin kanssakulkijoitani ja annan heille välittämiseni ja rakkauteni. Kuulen ja kuuntelen mitä heillä on sanottavaa ja pyrin vetämään heidät sille jakkaralle kanssani. Sillä minä en ole sen erityisempi kuin kukaan muukaan ja tärkeintä onkin olla erityinen itselleen - ei muita varten. Minun ei tarvitse sykähdyttää, säväyttää tai olla paras. Riittää kun olen minä. Lähimmäisen rakkaus on yksi tärkeimmistä teistä omaan onneen ja se että kohtelee muita niinkuin toivoisi itseään kohdeltavan. Tällä tavoin kansamme kylvää hedelmällistä maaperää - tietenkään omaa itseään uhraamatta. Vaikeinta taitaakin olla erään vanhan jo edesmenneen miehen sanoin sen kultaisen keskitien löytäminen. Eikä sitä turhaan kutsuta kullalla päällystetyksi.

Mukavaa keskiviikkoa. Rakastakaa toinen toisianne.

Alussa taas

Olen saattanut unohtaa blogin kirjoittamisen taidon, ehkä ei sen niin väliä. Kunhan kirjoittaa. Tämäkin on kastettu jo niin moneen otteeseen, mutta kuten sanotaan rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ehkä kuitenkin pitäydyn tässä, sillä sitähän elämä parhaimmillaan on: ruusunpunaisten lasien värittämää unelmaa. Minun lasini ovat kuitenkin olleet harmaat pitkään, mutta kai sekin on sitä elämää - ettei aina kylvetä siinä väriloisteessa.

Olen päättänyt elämässä kaksi asiaa: että olen minä ja toiseksi sen, että kunnioitan matkallani elämää. Näillä eväillä pitäisi päästä pitkälle ja samalla poimia onnen almuja matkalla. Haluan tehdä rauhan itseni kanssa ja tämä määränpää mielessäni lähden elämäni seikkailulle. Sekavaa ja silti niin ihanaa, tästä se lähtee.